Tiedoksi

Päiväkirjaa kannattaa alkaa lukemaan vanhimmasta entrystä alkaen, koska sivulla ylimmäisenä näkyy aina tuorein entry. Täydennän tänne uusia entryjä päiväkirjastani sitä mukaa, mitä ehdin. Patience, my friends.

Lomakuvia löytyy osoitteesta http://www.cs.uta.fi/~sp72430/Cambodia2006/.

On the way to Sihanoukville

Matkan viimeinen viikko alkoi tänään. Jäljellä on vielä 2 päivää Sihanoukvillessä meren rannalla ja 1 päivä ja yö Phnom Penhissä ja pari päivää Saigonissa. Lauantai-iltana lennämme Saigonista Bangkokiin, missä on tunti aikaa vaihtaa ja loikkaamme sitten SAS:n koneeseen kohti Kööpenhaminaa ja sieltä kohti Helsinkiä ja bussilla kotiin Tampereelle. Voi hyvin olla, että nappaamme taksin bussiasemalta kotiin, sillä siinä vaiheessa olemme varmasti varsin uupuneita. Aivan mieletön seikkailu ollut tämä matka, vaikka liikummekin 13 hengen seurueessa ja emme menekään kaikista halvimmilla kulkuneuvoilla.

Kambodza on kehitysmaa, joka elää pitkälti maanviljelyllä. Täällä asuu valtavasti köyhiä ihmisiä, jotka eivät joudu maksamaan lainkaan veroja valtiolle. Nytkin ajamme Kampotin ja Sihanoukvillen välillä vuoristoisella maaseudulla ja ohitimme talorykelmän, jonka seinät ja katto oli tehty palmun lehdistä. Yritäpä elää Suomen ilmastossa yhtä alkeellisesti! Punaista savea on kaikkialla ja sadevesi juoksuttaa värin kaikkiin vesistöihin. Missään en ole vielä nähnyt kirkasvetistä jokea tai järveä vaan ne ovat joko väriltään vaaleanruskeita tai punertavia.

Lapset ovat täällä maaseudulla valtavan suloisia, sillä he ovat kovin innoissaan läsnäolostamme. Muutamat lapset olivat aika röyhkeitä Phnom Penhissä, sillä he koittivat sitkeästi kerjätä rahaa, vaikka oppaamme koitti selostaa maansa todella vaikeaa historiaa massamurha-alueella. Temppeleillä oli myös paljon lapsia, mutta he sentään koittivat myydä meille jotain eivätkä vain kerjänneet.

Oppaamme sanoi muutenkin, ettei lapsille pitäisi antaa rahaa vaan mielummin pitäisi tukea jonkun järjestön kautta, jotta raha varmasti päätyisi koulujen, terveydenhuollon tai yleisesti lasten hyvinvoinnin kehittämiseksi. Kratien klinikan lääkärillä oli Nokian kommunikaattori, joten on selvää, ettei raha aina mene oikeaan tarkoitukseen. Korruptiota on PALJON ja menee varmasti kauan ennen kuin se asia muuttuu.

Takeo - Sihanoukville

Noniin, kerran elämässä on koettava herääminen kukon lauluun ja nyt on sekin koettu. :) Nukuimme tosiaan puumökissä maatilalla, jossa on kanoja, lehmiä, kissoja ja koiria. Ilmastointia ei tietenkään ollut ja lautojen välistä ilman vaihtumisen sijaan olisi tullut moskiittoja, joten nukuimme puulattian päälle asetetulla patjalla moskiittoverkon suojassa.

Maatila oli valtavan kotoisa eikä minulla ollut lainkaan ongelmia kotoutua. Tuumasinkin Mikolle, että olisimmepa viettäneet enemmänkin aikaa siellä. Turistimatkoilla ei useinkaan pääse lähelle paikallisten arkea, joten kokemus oli todella hieno. Perhe oli valtavan ystävällinen ja vieraanvarainen. Emäntä ja isäntä olivat eläkeikäisiä ja heidän 12 lapsestaan osa asui kotona ja loput jossain muualla. Heidän poikansa tuli illalla käymään Phnom Penhistä ja hän puhui hyvää englantia. Emäntä ja isäntä eivät puhuneet englantia, joten Vibol toimi tulkkina.

Saavuimme itse Phnom Penhistä joskus viiden maissa. Löhöilimme talon pihalla riippumatoista makoillen, samalla ihmetellen ja ihastellen perheen asumusta. Ehdoton kulminaatio tälle reissulle. Täytyy sanoa, että emännän valmistama kanakeitto ja paistetut vihannekset voittivat kevyesti monet ravintolat, joissa olemme matkan aikana olleet.

Perheen lapsenlapsista kaksi kolme tyttöä kierrättivät minua ja Teri:ä ympäri taloa esitellen mm. kissoja. Hekään eivät paljon englantia osanneet, mutta sehän ei juuri haitannut. Kissalta oli leikattu häntä ihan töpöhännäksi ja minua jäi ihmetyttämään syy, minkä takia näin tehdään. Tietääkö joku? Toimme perheelle lahjaksi jokainen mitä keksimme, joten myös lapset saivat jotain kivaa tuliaista. Aussit toivat söpöjä koalapehmoleluja, joku toi Kambodia-Englanti-oppikirjan, joku vihkoja, kyniä, penaaleja, karkkia, keksejä, hammastahnaa yms. Isäntäperhe oli hyvin kiitollinen näistä lahjoista. Uskon, että lapset pitivät varsinkin koulutarvikkeista.

Illallinen syötiin lattialla istuen siten, että keskelle tuotiin ruoka, josta jaettiin kaikille vähän. Santsattua tuli. Hyvää oli, mmmm. Aamiainen toteutettiin hieman samaan tyyliin ja kanat juoksentelivat villinä lattian alapuolella. Olo oli oikeasti haikea, kun lähdimme pois maatilalta.

------

Vatsa minulla on ollut löysällä jo yli viikon ja todenteolla ikävöin ruisleipää. Eniten Suomesta on ikävä nimenomaan ruisleipää. Paikallinen kahvikin on täällä hyvää eikä vaadi edes maitoa sekaan. Ruoka on todella alkanut toistaa itseään paikallisissa ravintoloissa, joten Phnom Penhissä söimme pizzaa lauantai-iltana ja sunnuntaina Mikko tilasi hampurilaisen ja minä chicken sandwichin. Eivät ne vatsaani onnistuneet kovettamaan, mutta olivat hyvää vaihtelua. Emme ole pikaruokaravintoloihin sortuneet vielä kertaakaan.

Täällä on paljon pizzerioita turistikaupungeissa ja niillä on hassuja nimiä, kuten Pink Elephant, Happy Pizza, Happy Herb Pizza ja Kampuccino. Luin Lonely Planetista, että paikalliset käyttävät marijuanaa mausteena joissakin ruoissaan, mutta en ole saanut vahvistusta onko kyseistä yrttiä käytetty myös noissa "happy pizzoissa". (toim. huom. niissä on marijuanaa, mutta emme sellaista koko matkan aikana syöneet, joten emme tiedä kuinka erilainen pizzakokemus se olisi ollut.) Mikko söi salamipizzan ja minä pinaatti-mozzarella-pizzan ja se oli valtavan hyvää.

Kratiessa, ennen delffiinien katselua, kävimme lounaalla ravintolassa nimeltään Red Sun Falling ja sitä piti amerikkalainen homo mies, joka oli joko ihan pilvessä tai humalassa, mutta ihan täysin sekaisin joka tapauksessa. Ruoka oli ihan hyvää, mutta omistaja oli ihan liian sekaisin, joten koitimme vältellä hänen kanssaan puhumista, vaikka hän oli innoissaan saadessaan englantia hyvin puhuvia vieraita, joista jopa kolme (3) oli miehiä!

Kratiessa perjantaina matkustimme moottoripyörän selässä puoli tuntia suuntaansa katsomaan jokidelfiinejä. Moottoripyörät olivat enemmänkin skootterin ja kevarin välimuotoja ja tietenkään kukaan ei saanut kypärää...paitsi Jenny, joka ei olisi muuten uskaltanut lähteä ollenkaan kyytiin. Kuskit ajoivat kuitenkin todella sopivan hitaasti, joten Jenny (ryhmän pelokkain) uskalsi myös olla kyydissä. Kesken matkan iski vesisade, joten löysimme sateensuojan ja kuskit parkkeerasivat motonsa (12kpl) tien varteen. Jostain syystä emme itse saaneet ajaa; varmaankin ihan fiksusti turvallisuuden takia, joten jokaisella oli oma kuskinsa. Minun kuskini oli vanha mies, ehkä noin 60-vuotias, mutta hyvin vakaata oli hänen menonsa.

Menimme katsomaan delfiinejä kahdella 6 henkeä ja kuskin vetävällä paatilla katoksineen. Jokidelfiinit ovat paljon ujompia kuin meridelfiinit, joten viittä metriä lähempää emme nähneet yhtäkään. Kuitenkin veneemme ympärillä pyöri useita yksilöitä. Valokuvaaminen epäonnistui, sillä delfut olivat aina joko liian kaukana, jossain arvaamattomassa paikassa ja liian nopeita. Parhaimmillaankin sain vain pyrstön kuvaan, sillä ne vain käväsivät veden pinnan yläpuolella ja painuivat samantien veden alle. Kivoja otuksia silti, joten heidän suojelemisensa on todella tärkeää, etteivät he kuole sukupuuttoon. Yksilöitä tuossa joessa (Mekong) on n. 80-90 kappaletta.

Perjantai-iltana motskaroinnin ja delfiinien jälkeen kävimme syömässä paikallisen hotellin ravintolassa, joka saattoi olla nimeltään Heng Heng 2. Ruoka oli huonompaa kuin aiemmin, sillä liha oli hirveän sitkeää eikä sitä haluttanut syödä. Juttu kuitenkin luisti ja ehdotin, että kävisimme vielä Red Sun Fallingissa yhdellä paukulla desinfioimassa vatsamme.

Aiemmin tuona päivänä minulla oli todella heikko olo ja lounaalla tuntui, että olisin pyörtynyt, jos en olisi saanut juoda muutamaa tölkillistä 7Up:ia. Ruoan jälkeen olo helpotti vähän, mutta olin kuitenkin epävarma olostani. Illallisella olo oli kuitenkin ihan hyvä, joten oletin huonon olon kaikonneen.

Paukkuni oli Bacardia kokiksen kera ja se oli aika vahvaa ja hoin koko ajan, että empä ole aiemmin yhdestä juomasta tullut näin humalaan. Niin, ehkä se ei ollut humalaa, sillä heti huoneeseemme päästyämme minua alkoi palella ihan valtavasti ja syöksyin suoraan peiton alle. Peitto ei kuitenkaan riittänyt lämmittämään minua vaan tärisin sairaalloisesti. Mikko tuli viereeni ja koetti lämmittää minua, mutta sydämeni vain hakkasi, huohotin, itkin ja tärisin kylmästä.

Sain jossain vaiheessa hengitykseni rauhoitettua, mutta meni aika kauan, että paleleminen loppui. Siinä vaiheessa olin jo tulikuuma, selkeästi korkeassa kuumeessa, joten otin Buranan. Tulimme siihen tulokseen, että turha jäädä arvailemaan mikä minulla on vialla, joten Mikko haki oppaamme Vibolin apuun. Hän soitti lääkäriin ja kuljetti minut mopolla lähiklinikalle tapaamaan lääkäriä.

Klinikka oli todella pieni - käytännössä kolme huonetta. Minut vietiin tutkimushuoneeseen, missä todella huonoa englantia puhuva lääkäri kyseli oireistani. Hän mittasi kuumeen ja sillä hetkellä se oli 38,1 astetta. Uskon, että Burana oli jo ehtinyt vaikuttaa, joten luultavasti kuumetta oli ehtinyt olla yli 39 astetta.

Lääkäri halusi ottaa verikokeita ja pistää minut tiputukseen suolaliuoksen kera. Pyysin päästä ensin käymään vessassa, koska tiputuksessa se ei olisi ihan niin helppoa. Klinikalta löytyi kolme vessaan, joista kaikki vain reikiä lattiassa. Vessapaperia ei näkynyt, mutta pyysin voisinko saada. Näytti ensin, että lääkäri ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ohjasi minut yksityiseen vessaansa, jossa ei myöskään ollut vessapaperia. Toistelin sanoja "toilet paper? paper?", kunnes hän sanoi "We used to have it but no more." Tästä syystä sitten vain hoidin ykköshätäni, sillä miten ihmeessä olisin saanut ripulit pyyhittyä!?!?

Koska kyseessä oli sairaala, olisin todellakin olettanut heillä olevan vessapaperia. Missään ei myöskään voinut pestä käsiä saippuan kera, joten olin aika kauhuissani siitä hygienian tasosta, varsinkin kun tiesin, että kohta minulta otettaisiin vertakin.

Mikko vahti, että lääkäri varmasti otti puhtaan neulan. Hoitaja sentään desinfioi sen alueen, mihin neulaa tökkäsi eli vasemman kämmenselän, mutta ei esimerkiksi sormiani, joissa varmasti loikki bakteereja. Kivuton prosessi verikoe ja tiputusneulan laitto kuitenkin oli ja minua rauhoitti hirveästi se, että Mikko oli koko ajan mukanani pitäen minusta kiinni.

Kuume laski hikoiltuani hirveästi ja oloni parani verikokeen tuloksia odotellessamme. Soittelimme Suomeen vakuutustoimistollemme ja sieltä päivystävä lääkäri soitti minulle ja kyseli oireita. Kun verikokeen tulokset tulivat, lääkärit puhuivat keskenään ja paikallinen lääkäri tosiaan kuvitteli, että minulla on denguekuume.

Ehdin lähettää äidillenikin tekstarin, että minulla on denguekuume. Suomalainen lääkäri sanoi puhelimessa, että voi olla, että minulla ei ole yhtään mitään tai sitten minulla voi olla denguekuume, joten hän suositteli siirtymistä pääkaupungin klinikalle. Hän myös totesi, että kyseinen lääkäri ei vaikuttanut kovin pätevältä, joten olisi parempi menä kansainväliselle klinikalle. No shit.

Niimpä minulle sitten tilattiin ambulanssi. Ihan hirveää byrokratiasotkua siitä kuitenkin tuli ja jouduimme odottamaan hotellilla pari tuntia, että Singaporen SOS soitteli Phnom Penhin SOS:lle ja Suomen toimisto soitteli Bangkokiin ja Bangkok Mikolle jne jne jne jne jne. Todella stressaavaa. Kun lääkäri kysyi minulta tämän sotkun keskellä klo 02.00 aamulla, että "How are you feeling?", sanoin vain, että "Angry!!" ja hän nauroi. Minua ei naurattanut.

Ambulanssikyyti kesti 6-7 tuntia perille, mutta sain nukuttua siitä suuren osan, sillä olin makuuasennossa. Mikko puolestaan oli istuma-asennossa eikä nukkunut koko yönä varmasti minuuttiakaan. Ambulanssin etuosassa istuvat kolme miestä kuuntelivat radiosta jotain järkyttävää musiikkia, joka sekin hidasti nukkumista. Kamputsean tiet tuntien matka ei tietenkään ollut ihan täysin möykytönkään, mutta ei kuitenkaan yhtä kuoppainen kuin Siem Riep - Poipet -väli.

Perillä pääsin vihdoinkin kunnon vessaan ja jouduin antamaan veri-, virtsa- ja ulostenäytteet. Ugh.

Olin enää lähinnä väsynyt matkasta ja verensokeri oli alhaalla, mutta muuten olin ok. Uusi stressin aihe kuitenkin tuli, kun ambulanssikuski halusi meidän maksavan käteisellä $500!!! kyydistä jne. En ymmärrä miksi heitä tuli ambulanssissa kolme, sillä yksi niistä välillä (ehkä kolmesti) tarkasti pulssini, mutta ei muuta. No, taas tuli hirveä puhelinsoittobuumi ja taas kommunikoi n eri toimistoa ja sairaalaa. Ambulanssikuski seisoi luonamme koko tämän ajan vaatimassa rahoja. Voi luoja, että kyrpi. Vihdoinkin Suomen Pohjola sai Bangkokin toimistonsa soittamaan Phnom Penhin sairaalaan ja laskutussitoumus saatiin sovittua ja sairaalan amerikkalaispomo kävi sanomassa, että kaikki ok, veti verhot kiinni, vei ambulanssikuskin mukanaan ja lähti hoitamaan asiaa eteenpäin.

Tuossa vaiheessa, kun verhot menivät kiinni ja jäimme vihdoinkin kaksin, kyyneleet tulivat silmiini. Kaikki tuo stressi vain sen takia, että vakuutusyhtiö varmasti hoitaisi aiheutuvat kulut. Me kun tiesimme, että asia hoituu, mutta jestas, että paikalliset osasivat tehdä asian vaikeaksi.

Mikko tuli lepäilemään sängylle viereeni ja nukuin tuntemattoman ajan, Mikkokin ehkä hieman odotellessamme labrakokeiden tuloksia. Kun lääkäri tuli, kertoi hän, että mitään ei löytynyt. Oireita minulla ei enää silloin ollut eikä ole vielä tullut sen jälkeenkään. Hyvä niin. Lääkäri antoi mukaan kassillisen Royal Rehydration Salts-pusseja ja käski minun juoda niitä veteen sekoitettuna 2-3 litraa päivässä.

Hassua, mutta mukavaa oli huomata, kuinka optimistisena pysyin oikeastaan koko sairaalarulianssin ajan. Mikon läsnäolo auttoi paljon, sillä saatoimme yhdessä ihmetellä ja naureskella tapahtuvalle. Ajattelin vain, että sille ei voi mitään, että sairastuin, mutta joka tapauksessa lopputulos on hyvä, sillä emme itse joudu maksamaan hoidosta ja pääkaupungissa olisin saanut lääkitystä ja tarpeen tullen minut olisi lennätetty Bangkokiin tai Singaporeen hoitoon. Ajattelin vain, että osa seikkailua tämäkin on. En silti suosittele sitä kenellekään, sillä itse pääsin TODELLA vähällä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, mikäli mitään oireita ei enää tule. Mitään ei ole ilmennyt, vaikka kuumeen noususta on jo kohta kolme päivää. Parempi lienee koputella puuta. :)

Takeo

Aikamoisia seikkailuja on ollut edellisen päiväkirjarustailun jälkeen. Minut yritettiin ryöstää Phnom Penhissä ja Kratiessa sairastuin kovaan kuumeeseen ja minut kuskattiin ambulanssilla Phnom Penhin kansainväliseen sairaalaan. Tällä hetkellä olemme Takeossa paikallisen maanviljelijäperheen kotona yötä.

Kratie

Pakkauduimme juuri julkiseen bussiin ja matkaamme seuraavaksi Kratie (lausutaan kratche) nimiseen kaupunkiin, missä meidän on tarkoitus mennä joelle bongailemaan jokidelfiinejä, jotka ovat endangered species (sukupuuttoon kuolevien lajien) listalla.

Eilen kävimme pyöräilemässä Kampong Chamin kyljessä olevalla saarella. Saarella asuu paljon maanviljelijöitä ja heillä on hyvin tiivis yhteisö. Ajoimme kapeaa savitietä pitkin ja olimme törmätä tietä ylittäviin lehmiin vähän väliä.

Lapset olivat aivan innoissaan vierailustamme saarelle. Heitä juoksi koko ajan tien viereen ja kaikki huutelivat iloisean "Hello!" kaikille meistä. Koska meitä ajoi jonossa n. 8 ihmistä, oli äänimaailma melkolailla "Hello! Hello! Hello! Hello! Hello! Hello! Hello! Hello!" vuorotellen meidän suusta ja lasten suusta. Todellakin onnellisina pyöräilimme, sillä emme olleet osanneet odottaa niin mukavaa ja iloista vastaanottoa. Takaisin pyöräillessä lapset halusivat läpsäyttää kättämme, kuten amerikkalaiset tekevät - "high five". Varmaan 20 lapsen kanssa tuli tehtyä se high five suoraan pyörän kyydistä.

Pyörän vuokra maksoi $1,25 päivältä. Pyörä toimi ihan hyvin, mutta käsijarrut vinkuivat aivan järkyttävästi. Alamäessä meteli oli aivan kamala ja melkein toivoi, ettei olisi tarvinnut jarruttaa ollenkaan.

Menimme saarelle moottorilla operoidulla lautalla, ehkä 4x6 metriä pinta-alaltaan. Lautta ängettiin aivan täyteen polkupyöriä ja moottoripyöriä (näyttävät enemmän skootterin ja kevarin välimuodolta) ja ihmiset seisoskelivat pyörien välissä. Mitään reunoja lautalla ei ollut, mutta kyyti oli niin tasainen, ettei niitä tarvinnut. Paikalliset kuikuilivat meitä uteliaina. He ihailevat vaaleaihoisia ja vaaleatukkaisia ja kuten Bangkokissa huomasimme, kaupat pursusivat "itsestään vaalentavia aurinkovoiteita", kun taas länsimaissa vastaava tuote on itsestään ruskettava. Saarella jotkut olivat yrittäneet värjätä hiuksensa blondeiksi, mutta lopputulos mustasta oli sellainen keskiruskea...ts. olivat epäonnistuneet surkeasti.

Ihmiset saarella eivät kerjänneet rahaa ja heidän asumuksensa vaikuttivat paremmilta kuin Tonle Sapilla näkemässämme kalastajayhteisössä. Eräässä tolppien varaan rakennetussa puutalossa oli televisio ja oviaukossa näkyi kymmenisen lasta katsomassa. Vähän niin kuin itsekin tuli pienenä mentyä kaverin luo pelaamaan tietokoneella, kun meillä ei kotona sellaista ollut. Telkkarit maksavat täällä n. $50-150, joten halvimman pystyy melko moni hankkimaan. Toki nämä mallit ovat hyvin karvalakkimalleja, mutta mihin he oikeasta valtavan kokoista taulutelevisiota tarvitsisivatkaan?

En tiedä onko tällä alueella malariaa, mutta oppaamme Vibol kertoi, että hänellä on ollut malaria kolme kertaa elämänsä aikana. Hän asuu Siem Riepissä ja oli saanut taudin sieltä. Itse bongasin taas kolme uutta puremaa jaloissani, mutta mitään kummallisia oireita ei ole ilmennyt.

Aamulla saimme kerrankin nukkua pikään, sillä bussi lähti vasta klo 10.30. Aamupalaksi saimme kahvia, ananasta ja patonkia voin kera. Se taisi maksaa $1,50.

Memoirs from Siem Riep

Angor Tohmin päätemppelin ulkoseinällä oli valtavan hienoja kaiverruksia, jotka kuvasivat tavallisten ihmisten elämää. Ruoanlaittoa, kalastamista, sotimista jne. Kävelimme hienon sillan yli, jonka kaiteet olivat tehty istuvista "hirviö"-patsaista, jotka vartioivat temppelin sisäänkäyntiä.

Sillan jälkeen kiipesimme yhden temppelin portaita ylös ja oppaamme otti valokuvan jokaisen kameralla, joten jouduimme seisomaan paikallaan varsin kauan. Aina kuului "1...2...3" ja sitten kuva otettiin. En usko, että laskemisella oli merkitystä ainakaan ilmeen kannalta, sillä kuvaaja oli niin kaukana meistä eli tuskin ilme näkyy ollenkaan kuvassa.

Nyt bussin telkkarista alkoi näkyä joku kambodialainen komedia. Ihan hirveä taustamusiikki ja näyttää siltä kuin videolla nainen ja mies vain laittaisivat ruokaa hirveällä kiireellä. Aivan kaheli leffa. Nyt ne tappavat kärpäsiä ilmasta huitomalla keittiöveitsellä ja syömäpuikoilla.

Mikko lueskelee Che Guevaran kirjaa Tien päällä taas, joka on jatkoa Moottoripyöräpäiväkirjoille, josta tehtiin elokuvakin. Kävimme aikoinaan katsomassa sen Cinolassa. Se oli todella hyvä leffa ja olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin Che Guevarasta joskus ajan kanssa...
Eilen aamulla kävimme tutustumassa kelluvaan kylään. Matka sinne oli ehdottomasti sen arvoinen, sillä näimme kuinka paljon tulvat vaikuttavat ihmisten elämään. Kylässä asuu muutamia tuhansia ihmisiä ja he asuvat kaikki kelluvissa taloissa ja kalastavat työkseen. Joen reunoilla oli myös (tietenkin) kelluvia koulurakennuksia, katolilainen kirkko, sikaloita, krokotiilitarhoja ja jopa koripallokenttä koulujen liikuntatunteja varten.

Ihmiset elävät siellä valtavassa köyhyydessä eivätkä maksa lainkaan veroja. Lapset juoksentelivat alasti tai lähes alasti. Ne talot, jotka sijaitsivat kuivalla maalla, olivat hökkeleitä, jotka oli rakennettu puisten tukipilareiden päälle. Talot olivat yhden tai kahden huoneen kokoisia ja mikäli heillä on jonkinlainen keittiö, se erotetaan muista "huoneista" sermillä, esim. bambuilla tai sen lehdillä. Yksi syy siihen, että talot ovat niin kevytrakenteisia, on se, että talot joudutaan purkamaan ja rakentamaan uusiksi useita kertoja vuodessa, sillä veden noustessa on parempi siirtyä korkeammalle maaperälle.

Myös vedessä asuvat muuttavat asuinpaikkaansa noin 15 kertaa vuodessa, mikä on valtava määrä. Talot raahataan moottoriveneen perässä. Vaikea kuvailla sitä mustan savun määrää, kun näimme jonkun veneen koittavan kääntää Tonle Sap-järven aallokossa taloa, jota se oli raahaamassa. Vene vain savutti moottorin huutaessa täysiä eikä talo meinannut millään liikkua.

Nyt tuli huono olo, joten taidan huilia kirjoittamisesta ja nauttia maisemista.

Kompong Cham

Näin aivan järkyttävän hienon t-paidan, joita olisi eilen voinut ostaa Land Mine Museumista. Kävelimme silloin kojun ohi katsomatta, mitä he möivät ja nyt todella kadun sitä.
Land Mine Museum on tosiaan maamiinoja poistavan nongovermental organisaation pitämä museo, joka ei vaadi sisäänpääsymaksua, mutta he ottavat vastaan lahjoituksia, jotta voivat eliminoida enemmän miinoja luonnosta. Museo oli todella mielenkiintoinen, vaikka hyvin pieni ja olisin mielelläni tukenut heitä vielä t-paidan hinnallakin pienen lahjoituksen lisäksi.
Eräs paikallinen mies, nimeltään Aki Ra, on perustanut kyseisen museon näyttääkseen ihmisille ympäri maailman kuinka suuri ongelma maamiinat ovat maissa, joissa on ollut sotia. Esimerkiksi Kambodiassa arvellaan olevan vielä 6-7 miljoonaa maamiinaa ja onnettomuuksia niiden kanssa sattuu päivittäin.
Matkan aikana olemme nähneet paljon lapsia, joilta on esimerkiksi puuttunut toinen käsi. Yksijalkaisia miehiä on teillä kerjäämässä aika usein. Lasten osalta näyttää, että he osaavat adoptoitua tilanteeseen, vaikka joku raaja puuttuukin. Näimme museossa videon, jossa Aki Ran adoptoimat 8 poikaa pelasivat jalkapalloa, vaikka heiltä saattoi puuttua jalka. He vain todella taitavasti ja nopeasti liikkuivat kävelykeppien kanssa ja saattoivat tehdä maalinkin. Videolta nähtiin, kuinka he leikkivät aivan kuten muutkin lapset, hyppien korkealta jokeen jne.
Museossa oli näytillä hirveät määrät erilaisia miinoja, mm. amerikkalaisia. Maamiinoja on laitettu varsinkin Thaimaan rajalle hirveät määrät, kun Khmer Rougen (punaiset khmeerit) jäsenet saatiin ajettua pois Kambodiasta ja haluttiin estää heidän paluu takaisin. Maan historia on selkkauksia pullollaan ja on kuulostanut siltä, että paikallinen väestö on aina tullut jotenkin hyväksikäytetyksi. Jopa amerikkalaiset tukivat väkivaltaisia Khmer Rougelaisia, jotka tappoivat miljoonittain koulutettuja ihmisiä täällä 70-luvulla. Käymme Phnom Penhissä vielä museossa, jossa kerrotaan kansanmurhasta enemmän.
Matkustamme tällä hetkellä paikallisbussissa kohti Kompong Chamia, missä vietämme yhden yön. Meillä on kolme vaihtoehtoa tälle päivälle. Voimme vuokrata pyörän ja mennä kiertelemään ympäristössä ja jopa ylittää bambusta tehdyn sillan. Viime Intrepidin reissulla joku oli pudonnut kyseiseltä sillalta, mutta oli kuitenkin päässyt uimaan rantaan jossain vaiheessa. En tiedä kuinka vuolas virta kyseisessä joessa on, mutta en halua tipahtaa jokeen missään tapauksessa. Ei niinkään itseni takia, mutta kameran takia. Kaiken muun saa kyllä kuivattua, mutta kameran mukana menevät kaikki ottamamme valokuvat ja se olisi todellinen menetys.
Toinen vaihtoehto on mennä tuktuk:lla jollekin kukkulalle ihailemaan maisemia ja paikallisia apinoita. Apinoita olisi hauska nähdä, mutta taidamme skipata tämän vaihtoehdon ja mennä pyöräilemään. Ostin Bangkokista aivan makean t-paidan, jossa on kuva pienen pienestä apinasta ja suuresta robottipaviaanista. Tekstinä paidassa on Little Monkey vs. Evil Robot Ape. Paita sopisi hyvin tuonne kukkulalle. Samaisessa kojussa, mistä tämän ostin, oli paljon käsinpainettuja paitoja, joissa oli hyvin poliittinen viesti. Tavallaan harmittaa jälkikäteen, että ostin vain yhden.
Kolmas vaihtoehto olisi ollut mennä speedboatilla jokea pitkin temppelille, mitä olimme odottaneet tekevämme, kun luin matkakuvausta Trip Noteista. Nyt kuitenkin pyöräily kuulostaa ehdottomasti parhaalta, sillä emme ole juurikaan urheilleet täällä ja ajatus pyöräilystä maaseudulla kuulostaa ihastuttavalta.
Hyttysenpuremia on tullut minulle jo melkoinen kokoelma, mutta mitään villejä oireita ei ole ilmennyt. Hyttyskarkotteen käyttö ehdottomasti vähentää puremia. Mutta sellaista myrkkyä se on, ettei viitsi muualle kuin sääriin ja käsivarsiin ruiskuttaa. Eniten puremia on tullut jalkoihin ja sormiin. Sormiin puremat ovat tulleet yön aikana, sillä huoneessa oli yksi hyttynen, jota emme jaksaneet metsästää. Voisi kyllä ottaa periaatteeksi ruiskutella sitä ainetta sängyn ympäristöön ennen nukkumaan menemistä.
Heh, käsialani on nyt aivan järkyttävä (toim.huom. mikä ei toki tästä nettiversiosta näy:P), koska bussi hyppii hieman kuoppaisella tiellä. Tämä on kuitenkin asfalttitie eikä missään nimessä vedä vertoja sille punaiselle savitielle, jota matkasimme Poipetista Siem Riepiin. Se oli kyllä varsinainen kokemus vailla vertaa, mutta vielä hullumpi se olisi ollut bussilla, jossa ei olisi välttämättä ollut mitään ilmastointia...ikkunat auki vain.
Tähän mennessä voi sanoa, että Kambodia on ollut aivan uskomattoman hieno kokemus. Tuntuu, että ehkä sittenkin seuraavakin matkamme on seikkailumatka. Minne? Sitä en vielä tiedä, mutta ehdottomasti Afrikka on vielä kokemuslistalla. Marokko on jo koettu, mutta se oli ihan liian turistipaikka se Agadir. Pitää koittaa suostutella esim. Hannamari tai Elisa mukaan seuraavalle matkalle! :) :)

-----

Angorin temppeleistä en ole vielä ehtinyt kertoa, mutta kävimme siellä toissapäivänä. Meidät haettiin hotellilta bussilla aamulla muistaakseni klo 08.00. Bussissa oli mukana paikallinen opas, joka kiersi mukanamme kaikki temppelit. Ensimmäinen temppeli oli nimeltään Ta Prohm, joka tunnetaan nimellä Tomb Raider Temple, koska elokuvan alkuosan kohtaukset kuvattiin siellä. Tämä temppeli oli paljolti sortunut ja koska se oli hylätty metsikkoon vuosisadoiksi, olivat valtavat puut ehtineet kasvaa suoraan rakenteiden päälle. Saimme todella hienoja valokuvia sieltä.
Toinen temppeli oli Angor Tohm, mikä kuulosti aina Uncle Tomilta, kun opas siitä puhui. Tämän temppelialueen kohokohta oli keskellä sijainnut temppeli, jossa oli valtavat määrät hymyileviä naamoja. Seinille oli kaiverrettu tanssivia naisia, nymfejä. Temppelin sisällä sytytin muutamia tuoksuvia tikkuja ja asetin ne buddha-alttarille.
Temppelialueella oli paljon lapsia myymässä kirjoja (esim. alkuperäinen Lonely Planet Cambodia maksoi $3...vrt. 25e, mitä itse maksoin siitä Suomessa), huiveja, laukkuja, hattuja, t-paitoja, rannekoruja yms. Ostin postikortteja 8kpl (yht $1), 2 silkkihuivia ($4), 5 rannekorua ($1). Näiltä lapsilta osti ihan mielellään jotain pientä, sillä yrittävät tienata rahaa koulunkäyntiä varten. Paikalliset lapset käyvät koulussa puolet päivästä ja ovat töissä toisen puolen. Puolet lapsista on töissä aamupäivän ja koulussa illan ja toinen puolikas juuri päinvastoin. Aivan täysin kerjääviä lapsia ei näkynyt, mutta täytyy sanoa, että sinnikkäitä "paskiaisia" olivat. Ei riittänyt "ei" vastaukseksi. Koulussa lapset oppivat puhumaan japania, ranskaa ja englantia ja heidän englantinsa oli todella hyvä!
-----
Jouduimme juuri pysähtymään tien varteen, sillä edestä oli tulossa kulkea maan parlamentin jäseniä ja ilmeisesti sen johtaja. Matkustivat sport utility vehicleillä, mikä on hyvin järkevää ottaen huomioon teiden laadun täällä. Saattueen kärjessä ajoi muutama poliisi, samoin viimeisenä tuli pick-up truck, jonka kyydissä istui lukuisia poliiseja, jotka olivat selvästi toimintavalmiita, mikäli sille ilmenisi tarvetta. Kaikki autot olivat Lexuksia, Mersuja, mutta myös Toyotia yms, mutta joka tapauksessa noin kuusi SUV-autoa. Tarja Halonen ei taida matkustaa SUV:llä vaan jollain matalammalla autolla, kenties Mersulla kuitenkin. Mikäli Suomessa olisi yhtä huonot tiet, kenties hänkin ajaisi SUV:llä. :)

Seeing Hands Massage

Eilinen ilta meni tosiaan kolmessa baarissa nimeltään Soup Dragon, Laundry Bar ja Angor What?. Tosi hauskaa oli, kun kaikki olivat niin hilpeällä tuulella. Soup Dragonista pidin eniten. Se oli hirmuisen rento ja tasokas paikallinen (hmmm..itse asiassa vietnamilainen) ravintola hyvällä paikalla. Angor Whatiin menimme vasta, kun olin jo oikeastaan valmis lähtemään hotellille nukkumaan. Sen paikan seiniin olivat vieraat kirjoitelleet nimmareitaan ja tervehdyksiä. Varmasti paljon vaikka minkä maalaisia tekstejä, mutta äkkiseltään emme suomen kieltä bonganneet. Baaritiskin yläpuolella oli aika monen eri maan liput, mutta ei Suomen ja Mikko kävikin kysymässä, miksei siellä Suomen lippua ole. Selvisi, että ne liput olivat vain niiden maiden, jotka olivat juuri loppuuneessa jalkapallon worldcupissa. Heh heh heh, niin, Suomen taidot eivät aivan sinne asti yltäneet.
OFF ei selkeäasti aja paikallisia hyttysiä pois, sillä vaikka kuinka olen ruiskutellut sitä itseeni, niin aika kasan puremia olen onnistunut saamaan. Toivotaan, etten mitään tautia siinä mukana ole saanut.
Kello on nyt 15.30 ja olemme sateilta suojassa hotellilla hetken aikaa. Ajattelimme lähteä tästä seuraavaksi joko hierontaan tai Land Mine Museumiin. Kambodian historia on aika väkivaltainen ja maasta löytyy edelleen miljoonia maamiinoja - ei hyvä juttu. Olisimme siis menossa perehtymään tähän sotaiseen historiaan sinne Land Mine Museumiin.
Mikko kävi äsken parturissa leikkauttamassa hiuksensa. Se oli ollut suunnitelmissa muutenkin, mutta kun olimme etsimässä paikkaa, josta olisimme ostaneet vesipulloja, aivan järkyttävän rankka vesisade yllätti meidät yhtäkkiä, joten hetken aikaa sateenvarjon alla kyykittyämme totesimme, että nyt olisi hyvä aika juosta katoksen alle ja leikkauttaa Mikon tukka. Leikkaus maksoi kolme dollari. Kävelimme sateessa vielä leikkauksen jälkeen, joten emme vielä ole nähneet tuliko leikkauksesta hyvää jälkeä. Kuivista hiuksistahan sen parhaiten näkee. Paikallisille leikkaus on n. 0,75 dollaria, mutta emme alkaneet tinkiä, sillä Mikko olisi joka tapauksessa joutunut Suomessa käymään vähintään 12 euroa maksavassa leikkauksessa.
Kävimme "meksikolaisessa" ravintolassa nimeltä Viva. Hyvää ruokaa oli, tosin paikallista ruokaa kalliimpaa. $3,50oli minun enchiladas with chicken ja Mikon burrito with chicken $3,75. Jostain syystä porukan vegaanille tuotiin vahingossa kanaburrito, jonka Mikko sitten söi ja tästä koitui ihan hirveä säätö. Osa porukasta joutui odottelemaan ruokaansa ties kuinka kauan. Itse vain nautiskelin hyvästä ruoasta enkä jaksanut seurata kuinka säädössä loppuviimeksi kävi, mutta taisivat kaikki jossain vaiheessa ruokaa saada.
Seeing Hands Massage on koettu. Aika kokemus, tosin odotin, että hartioita ja selkää olisi hierottu enemmän. Saimme enemmänkin kokonaisvaltaisen hieronnan sormia ja varpaita myöten. Kyseinen paikka oli pienellä sivukujalla, jonne kukaan muista ryhmäläisistä ei löytänyt huonojen kartanlukutaitojensa ansiosta. :P Me löysimme sinne vaivatta. Tunnin hieronta maksoi $4 ja meitä tosiaan hieroi kaksi sokeaa henkilöä; sokea nainen minua ja sokea mies Mikkoa. Hierojat tarjosivat kahden tasoista hierontaa; strong ja easy. Minä pyysin strong hieronnan ja se oli todellakin strong.....sattui ihan helvetisti. Mikko pyysi easyn ja loppujen lopuksi sai todeta, että hieronta easynä oli lähinnä "vistoa hipelyä". Heheh, en siis katunut kuitenkaan kovaa kohteluani.
Hieronnan tyyli oli japanilainen ja hierojat enemmänkin painelivat "kipupisteitä" tjsp ja ilmeisimminkin pistivät veren kiertämään, sillä olin hieronnan jälkeen niin jumissa, että olisin kaivannut palauttavaa hierontaa! Mutta olihan se ehdottomasti kokemus ja pirun hienoa, että maassa tajutaan hyödyntää sokeiden osaamista tällaiseen. Maksaminen oli hieman vaikeaa, kun paikalla ei ollut ketään näkevää, ja hierojat eivät puhuneet hyvää englantia. Olisimme halunneet vaihtorahaa, mutta saimme lopulta kaivettua tasarahan. Service based on trust...tosin kai ne sokeatkin oppii tunnistaan rahoja.
Söimme illalla vielä Khmer Kitchen Restaurantissa ja sitten palasimme hotellille pakkaamaan tavaroita. Kyseisessä ravintolassa oli yksi amerikkalainen pariskunta, josta nainen puhui ihan järkyttävän kovalla äänellä. Selitteli jotain tädeistään ja ties mitä. Hän näytti ihan teini-idolilta; nimeä en muista, mutta kuitenkin se, jonka avioliitosta tehtiin reality show. Kyseinen pari erosi muistaakseni sarjan päätyttyä. Valitsimme kyseisen ravintolan Lonely Planetin suosituksen mukaisesti, sillä kuulemma se oli kelvannut Mick Jaggerillekin. Heh heh. Kyseessä oli kuitenkin siis hyvin tavallinen paikallinen ravintola, jossa oli kohtuullisen hyvä ruoka ja todella halvat hinnat.
Aamulla lähdemme klo 07.15 kohti seuraavaa paikkaa, joten meillä on erittäin aikainen aamupala edessä.

Slowing down a bit

Useita hyttysenpuremia, mutta ei kutinaa pahempia oireita. Malarialääkitys sen sijaan oli varmaan viime yönäkin asialla, sillä näin jälleen painajaisia tai yleensäkin todella outoja unia, heräillen aina välissä. Aion vaihtaa Mikon lääkitykseen sunnuntaina, mikäli unet jatkuvat.
Tänään alkoi jo vähän tökkiä jatkuva hengailu isossa porukassa, mutta mukavaa on ollut silti. Kaikki muut ovat todella kovia puhumaan ja me emme Mikon kanssa ole kovinkaan. Haukottelin läpi päivän huonosti nukkumiseni takia enkä ollut oikein juttutuulella. Nyt sovimme, että nukumme päikkärit ja tapaamme muut klo 19 Soup Dragon -ravintolan edessä. Saammepa olla rauhassa hetken ilman, että tarvitsee koko aikaa olla menossa ja hötkyilemässä.

klo 23.30

Ihmiset Siem Riepissä vaikuttavat paljon Bangkokia rehellisimmiltä, mutta varmaan pinnan alla ovat samanlaisia, who knows.

Tämä on kuulemma styrankin päiväkirja. Mikko kertoi.